Mä olen aina kuvitellut että parisuhteeseen kuuluisi tiettyjä asioita, ilman että niitä tulisi vaatia toiselta. Näitä asioita ovat: rehellisyys, avoimuus, omista tunteista/ajatuksista/olosta puhuminen, ymmärtäväisyys, joustavuus, toisen ajatteleminen (miten päätös joka koskee myös toista, vaikuttaa), toisen miellyttäminen (terveessä mielessä, eli siis tahtoo miellyttää toista tietyissä rajoissa), sovituista asioista pidetään kiinni (poikkeuksia sallitaan tietyssä mielessä), lupaukset pidetään, ollaan uskollisia toiselle.. Siinä nyt muutamia jotka tulivat ensimmäisinä mieleen.

Itse pyrin yllämainitsemiini, mutta poikaystäväni ei sitten kirveelläkään.
Editin K:lle että menisimme viikonloppuna yhdessä ulos, viettämään kivaa yhteistä iltaa. K:lle se sopi, ja hän ehdottikin että menisimme julkisilla jotta voimme sitten ottaa muutaman oluen. Mielestäni ehdotus oli hyvä.

Olinkin todella iloinen että lähdemme K:n kanssa ulos, ja pitkästä aikaa voimme viettää kivan illan yhdessä. Pitkästä aikaa olin oikeasti iloinen..
Kunnes K ilmoittikin että tahtoisi vaihtaa kyseisen illan edelliseksi. Periaatteessa miksi ei, mutta sovittu päivä sopi minulle paljon paremmin. Kyselin miksi hän halusi vaihtaa päivän joka oli jo sovittu?
Kaverit olivat pyytäneet häntä ulos, ja ajatteli kysyä ensin minulta sopiiko päivän vaihto.

No sotahan tästä syntyi. Loppupeleissä K antoi 3 vaihtoehtoa: 1) joko menemme edellisenä päivänä ulos, ja hän lähtee sovittuna päivänä kavereiden kanssa. 2) Menemme sovittuna päivänä pikaisesti käymään ulkona ja hän jatkaa kavereidensa kanssa. 3) Siirrämme yhteistä iltaamme useilla viikoilla eteenpäin.

Näin on käynyt aikaisemminkin, sovimme jotain ja hän siirtää sitä eteenpäin koska on saanut parempaa tekemistä. Miten se voi olla niin kamala ajatus viettää kanssani aikaa?!? Mä en vaan ymmärrä ja olo on aivan kamala.

On taas aivan mahtavaa huomata että olen todellakin viimeisellä sijalla hänen elämässään. Mielestäni minun ei kuuluisi olla.

Todellisuudessa K oli päättänyt lähteä sopimanamme päivänä ulos kavereidensa kanssa ja vain "kysyi" sopisiko päivän vaihto. Hän ei edes kysynyt kavereiltaan voisivatko he mennä edellisenä päivänä ulos.

Minä kuulemma otan aina kaikista asioista herneet nenään, oon "aina tämmönen", suurentelen asioita, nää on vaan pikkujuttuja ja vaikka mitä muuta. Koko tilannettahan ei olisi syntynyt, jos K olisi sanonut kavereilleen että on sopinut menoa jo minun kanssani.

Mun itsetunto on kadonnut monta vuotta sitten kiitos erään exäni. Hän myös sai mut tuntemaan olevani arvoton, teen aina kaiken väärin, kaikki mikä meni vikaan oli minun vikani, sai uskomaan etten koskaan löydä ketään muuta jos jätän hänet jne.
Nämä asiat kummittelevat edelleen mielessäni. K onnistuu lisäämään arvottomuuden tunnettani.
Nytkin ajattelen että jos en olisi ehdottanut yhteistä iltaa, asiat eivät olisi näin. Olisi vain pitänyt olla hiljaa. Tai olis vain pitänyt suostua heti päivän vaihtamiseen.

Mutta todellisuudessa, kaikki ei voi olla aina minun vikani, vaikka niin minulle uskotellaankin. Ei se vittu aina voi olla. Ei aina.