Odotan sitä päivää, jolloin voin kertoa olevani onnellinen, tai edes aidosti iloinen. Niitä päiviä alkaa vain olemaan yhtä harvemmassa ja harvemmassa. Elämässä ei ole mitään järkeä jos ei tunne kuin hetkittäisiä hyvän olon tunteita. Tahtoisin kertoa miten onnellinen olen, mutta en voi, muuten valehtelisin. Voin ainoastaan kertoa että olen surullinen ja että minulla on paha olla. Päätäkin särkee, eikä burana auttanut. Kun menen nukkumaan, tiedän että käyn samoja asioita läpi päässäni mitä tälläkin hetkellä, siihen saakka kunnes nukahdan.

Näimme K:n kanssa eilen, ja ilta meni yllättävän hyvin verrattuna siihen mitä odotin. Hän ei ruvennut mököttämään/mykkäkouluun/pilkkaamaan minua, vaikka niin luulinkin. Tosin ääntä kyllä korotettiin, ei minun puolestani kuitenkaan. En pidä huutamisesta, olen kuullut sitä tarpeeksi, joten pyrin itse siihen etten korottaisi ääntäni. Aina en onnistu siinä, sen voin myöntää.

Puhuin K:lle asioista joista kirjoitin aikaisemmin. Jotenkin minusta tuntuu siltä että hän ymmärsi mitä tarkoitin, mutta toisaalta ei sitä että hänen tulisi toimia kuten parisuhtessa toimitaan. Puhuin etten voi elää parisuhteessa jossa toinen sanoo miten asiat menee, eikä minulla ole mitään sananvaltaa mihinkään asiaan. Vastaukseksi sain, ettei kukaan voi elää sellaisessa suhteessa. Huomautin että juuri HÄN tekee minulle näin. K meni hiljaiseksi.

K ymmärsi pointin, mutta en tiedä pystyykö hän kuitenkaan toimimaan miten toimivassa parisuhteessa toimitaan (tulipas monta toimivaa sanaa).

Toivoisin että K parantaisi tapojaan ja ajattelisi myös minua. Jotenkin alkoi taas tuntumaan siltä, että haluaisin jatkaa ja katsoa muuttuuko mikään paremmaksi. Mutta se ajatus ettei mikään muuttuisi, ja jos muuttuisi niin se olisi vain huonompaan suuntaan, pelottaa hieman. Kuinka paljon olen silloin valmis tuhlaamaan elämästäni?

K on ulkona kavereidensa kanssa, minä yksin omassa kodissani, vaikka tarkoitukseni oli viettää mukava ilta hänen kanssaan. Toivottavasti hänellä on hauskaa, tukehtukoon olueensa.