Kuka minä olen? Sitä en halua paljastaa. Haluan olla anonyymi. Haluan kirjoittaa asioista kuten itse ne koen, ilman vääristelyä. Tosin kaikki siihen taitavan jollakin tavalla sortua, vaikkeivat sitä myöntäisikää. Pelkään kuitenkin jonkun tunnistavan minut teksteistäni. Toisaalta, voinhan olla mistäpäin Suomea tahansa, joten se vaikeuttaa tunnistamista edes jonkun verran.
Olen nainen/tyttö
Ikää on kertynyt 20+
On oma (vuokra) asunto
Autokin löytyy
Töissä tulee vietettyä 40h viikossa ja opiskelut ovat tältä erää päättyneet
Kuulostaa siis hyvältä, itsenäinen nuori nainen joka tietää mitä elämällään tekee tällä hetkellä.
Päällisin puolin kaikki näyttää olevan hyvin, mutta todellisuudessa kaikki on toisin..
Sairastin anoreksiaa ala-aste ikäisenä. Mielestäni olin silloin lihava. Nyt vanhempana miettii että miten alle 13 vuotias voi pitää itseään lihavana, jos siihen ei ole mitään todellista syytä? Nyt olen normaali painoinen (painoindeksi 18,5), mutta haluaisin laihduttaa 10 kiloa, en kuitenkaan vain saa aikaiseksi. En tiedä paranisiko minäkuvani jos laihtuisin, toisaalta se voisi olla myös hätähuuto siihen etten voi hyvin.
Menetin neitsyyteni 14 vuotiaana, ja kärsin siitä edelleen. Se oikeastaan "huijattiin". Uskoin typeriin valheisiin. En voi uskoa vieläkään että kukaan mies voi haluta musta mitään muuta kuin seksiä. Jos saan hellyyttä, se tarkoittaa että mies haluaa seksiä. Hellyyttä ei voi olla ilman seksiä. Jos on, niin en voi siltikään uskoa ettei mies haluaisi.
Seksillä ei ole mitään suurempaa merkitystä nykyään. Sitä joko on, tai sitten ei ole. Olenkin hankkinut useasti läheisyyttä seksin avulla täysin vierailta miehiltä. Nyt kuitenkin päätin että se saa loppua (siis läheisyyden hankkiminen tällä tavalla).
Kun olin 15 vuotias, sain ensimmäisen "oikean" poikaystävän. Suhde kesti reilu 2 vuotta. Jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt lopettaa se jo paljon aikaisemmin. Viimeisen 1,5 vuoden aikana V sai paljon tuhoa aikaan pääni sisällä. En oikeastaan muista suhteesta enään paljoakaan, hyvä niin.
Suhteen alku taisi mennä hyvin (?) mutta jossain vaiheessa V muuttui. Tappelimme paljon. Ja sitten alkoi hyväksi käyttö. Naisena minun kuului antaa seksiä niin paljon kuin V halusi. Jos en antanut, V haistatti vitut ja haukkui alimpaan maan rakoon. Vaikka sanoin etten halua, päädyin useasti haarat levällään sängylle, tuijottaen kattoa ja toivoen että kumpa V nyt tulisi pian ja asiat normalisoituisivat.
V kertoi hyvin selvästi ettei minussa ollut mitään hyvää, tein kaikki asiat aina väärin, minussa oli vain vikaa, olin vain huora eikä kukaan muu mies haluaisi minua koskaan. Pysyin suhteessa, koska luulin etten voisi koskaan saada ketään muutakaan, minussahan ei ollut mitään hyvää ainoastaan huonoja piirteitä ja pelkkää vikaa. Pettäminenkin oli oikeutettua V:lle, koska en ollut sillä hetkellä antamassa pillua (tosiaan olin lomalla vieraassa kaupungissa sillä hetkellä).
Tämä oli sitä mitä V kutsui rakkaudeksi. Jossain vaiheessa yksinkertaisesti sain vain tarpeeksi.
Yritin pysyä V:n kanssa kavereina, mutta ei se onnistunut. En vain pystynyt. Hän kerskui sillä kuinka oli paneskellut sakkolihaa sekä 15 vuotta vanhempia yh mammoja. Hän kaipasi hyväksyntääni. Hän piti jälleen otteessaan, ja manipuloi. Pakotti lupaamaan että yrittäisimme vielä, hänhän rakasti minua (valitettavasti joudun rikkomaan lupaukseni, koska en halua olla missään tekemisissä V:n kanssa enään!). Tätä kesti jälleen aikansa, kunnes katkaisin välit kokonaan. En vain kestänyt enään.
Kun olin 16 vuotias, olin seurustellut V:n kanssa vuoden, äitini varasi minulle ajan koulupsykologille. En kuulemma tehnyt mitään muuta kuin maannut sohvalla (en muista itse mitään), syönyt, nukkunut, ja yrittänyt lähteä ulos ystävieni kanssa (usein päädyin vain makakaamaan sohvalle katsoen tv:tä), tai tapasin V:tä. En myöskään hymyillyt, saati nauranut enään lainkaan. Aamuisin myöhästyin koulusta, ja koulun jälkeen menin suoraan nukkumaan.
Mutta miten ihminen voi tietää mitään parempaa, jos ainut olo minkä muistaa on paha. Ja jos ei ole paha olo, niin sitten vain mikään ei tunnu miltään.
Kävin muutaman kerran koulupsykologilla, ja hän diagnosoi vakavan masennuksen, ja laittoi lähetteen kunnalliselle puolelle.
Kävin kunnallisessa terapiassa reilut 3 vuotta, ja lääkkeitä söin melkein 3 vuotta. Suoraan sanottuna terapiasta ei ollut mitään hyötyä ja lääkkeiden olisi pitänyt olla paljon vahvemmat. Mitä hyötyä on käydä terapiassa jonka kuuluisi kestää 45minuuttia, mutta kestääkin yleensä 25-30 minuuttia? Ainoat asiat joista puhutaan on että miten minulla on mennyt? Vastaus oli yleensä "ihan jees, väsyttää". "No sähän voisit taas täyttää näitä kaavakkeita, käydään ne sitten kohta läpi".
Eikö terapian tarkoitus ole se, että saan purkaa erinäisiä asioita? Se että minua kuunnellaan? Ja vitut mua koskaan kuunneltu, terapeutti ei edes muistanut erään minulle tärkeän ihmisen nimeä, vaikka olimme tavanneet viikoittain yli 2 vuoden ajan!
Lääkkeistäkään ei ollut mitään hyötyä. Olin edelleen yhtä väsynyt ja masentunut kuin aikaisemminkin. Aina vain ihmeteltiin miten voin olla niin väsynyt. No vitustako minä tiedän miksi mua väsyttää, jos yöunetkin on yli 9h + päikkärit päälle.
Terapia ajastakin muistan vain vähän. Viimisillä kerroilla siellä tultiin siihen tulokseen (huom. lääkärit tulivat), että lääkkeet voidaan lopettaa parin kuukauden sisään, minulla on krooninen masennus, krooninen väsymys, taipumusta psykooseihin, paniikkihäiriöiden oireita, psykosomaattisia oireita.. Jos, ja kun näin on, niin miksi hoitoa ei enään jatkettu? Minulle kerrottiin lista oireita/sairauksia, ja minulla oli edelleen paha olo, ja minut passitetaan pois koska en enään kuulunut nuoriso puolelle, koska olin yli 18. Kyllä minulle kerrottiin, että voin soittaa kyseiselle polille senkin jälkeen kun terapia on loppunut, jos minusta tuntuu siltä. No eipä ole tullut soitettua (vaikka tarvetta olisi useasti ollut), koska sieltä en saanut asianmukaista hoitoa.
KIITOS JULKISILLE PALVELUILLE!
Jatkan päivitystä kunhan jaksan..........
