Viime näkemästämme oli 6 viikkoa. Miten toinen ihminen saattaa siinä ajassa muuttua niin vieraan näköiseksi? Eihän K:n ulkonäkö ollut muuttunut lainkaan todellisuudessa, mutta päässäni hän näytti vieraalta ja jotenkin oudolta. Miten hän saattoi 6 viikon aikana olla mielessäni komea, mutta nyt nähtyämme, hän ei todellakaan näyttänyt niin hyvältä mitä mielikuvassani.

Vielä päivällä mielessäni oli ajatus että mitenköhän suhteemme onnistuisi nyt? Onnistuisiko se lainkaan? Paremmin? Huonommin?
Mutta todellisuudessa en halua enään seurustella K:n kanssa (vai haluaisinko vielä? Sydän sanoo toista ja pää toista). Se ei vain toimi, valitettavasti. Ei ainakaan enään, sillä K ei luultavimmin luottaisi minuun enään, ja siitä en voi syyttä kuin itseäni. Olemme yrittäneet niin monta kertaa, ja aina olemme päätyneet eroon. Ainakaan siitä, ettemme yrittäneet, ei ketään voi syyttää.

Onneksi en joutunut keskustelemaan K:n kanssa paljoa. Toivon ettei K tajunnut kuinka hermostunut todellisuudessa olin.
Tuntui että ratkean itkemään ihan minä hetkenä hyvänsä. Tuntui että tärisen kauttaaltaan. Tuntui etten osaa sanoa hänelle mitään järkevää.

Mutta en enään toista kertaa halua päätyä samaan tilanteeseen missä nyt olin. En halua.

Kunhan aikaa kuluu tarpeeksi, ja olen löytänyt itselleni uuden poikaystävän (joka toivottavasti ei ole yhtä paska kuin kaikki edeltäjänsä), toivon että voimme olla K:n kanssa "ystäviä". Ainakin silloin kun kohtaamme. Ilman sitä kaikkea itkua, huutoa ja toisen syyttämistä.

Tahtoisin palata aikaan jolloin kaikki oli hyvin välillämme, ja varmistaa että kaikki menee myös jatkossakin hyvin.

Nyt menen nukkumaan ja itken itseni uneen. Ehkä huomenna on parempi päivä..

Anna anteeksi..