Taas yksi ahdistava viikonloppu takana. Montakohan sellaista on tulevaisuudessa.. Pelottaa..

Viikonloppu oli baari vapaa, joten potentiaalisia poikaystävä/säätö ehdokkaita ei siis tullut tavattua lainkaan. Ei sillä että niitä olisi koskaan suurin joukoin tullut tyrkylle, mutta ainahan on mahdollisuus.

Tuntui jotenkin turhauttavalta vain olla, ilman että on mitään odotettavaa. On se baari reissukin enemmän odotuksen arvoinen, kuin se että tiedän käyväni EHKÄ kahvilla jonkun ystääni kanssa ja istuvani loppu illan itsekseni kotona katsoen telkkaria, ja odottavani että kaikki paska muuttuisi paremmaksi. Istua yksin ainoastaan omat ajatukset seuranaan.

Perjantai ja lauantai meni vielä suht hyvin, mutta sunnuntai-iltana se ahdistus sitten iski.

Käväisin sunnuntaina eräässä kauppakeskuksessa ystäväni kanssa, ja sattumalta näin siellä erään entisen poikaystäväni. Ei siinä vielä mitään, mutta kun kundilla oli matkassaan tyttöystävä sekä PIENI LAPSI! LAPSI!
Voin rehellisesti sanoa, ettei minulla ole enään mitään tunteita kyseistä kundia kohtaan, sillä seurustelumme päättymisestä on kohta 2 vuotta, ja sinä aikana on sattunut ja tapahtunut vaikka mitä. Viimeksi olemme olleet kunnolla yhteyksissä alkuvuodesta, jolloin tapaamisemme oli ainoastaan fyysistä. Tätäkin kesti vain kuukauden tai pari jolloin tietoisesti en halunnut luoda mitään syvempiä tunteita kundia kohtaan, sillä tiesin ettei jutustamme tule enään koskaan mitään kestävää.
Suurimman "mitä vittua?!?!" olon koko näkemisessä aiheutti kundin sylissä ollut lapsi. Lapsi oli alle 6kk vanha. Jos ajatellaan pikaisesti, panimme tammikuusta eteenpäin kundin kanssa, joten lapsen on pakko olla saanut alkunsa samoihin aikoihin/hieman aikaisemmin.
Oudointa näkemisessä oli se, että kävelin ystäväni kanssa heidän ohitseen, katsoimme kundin kanssa toisiamme silmiin, eikä kumpikaan tehnyt elettäkään moikatakseen toista. Kundin ilme ei edes värähtänyt (omani sen sijaan saattoi olla jotain ihan muuta), ja hän katsoikin minua kuin täysin vierasta tai hieman tutun näköistä tyttöä. Toisaalta voihan se olla niin ettei kundi tunnistanut minua, sillä tein kesällä aika radikaalin muutoksen ulkonäkööni. Mutta kyllä kasvot ovat samat kuin alkuvuodesta kuitenkin..
Mä en olisi milloinkaan kuvitellut että kundi olisi valmis isäksi nyt, vaikka ikää onkin 4 vuotta enemmän kuin minulla. En mitenkään aikaisemman historiansa perusteella. Toisaalta voihan lapsi olla vahinkolapsi, tai sitten se ei edes ole kundin lapsi (mitä kyllä KOVASTI epäilen). Tai voihan asia olla niinkin että kundi on vihdoin ja viimein saanut elämänsä kuntoon.
Laitoinkin kundille eilen illalla viestiä, jossa hieman vittuilin näkemästäni, kuten tapanani on ollut (siis pientä piikittelyä puoleen jos toiseen), mutta numero ei enään ollut toiminnassa.
No joo, toivon heille (kolmelle?) kaikkea hyvää, sillä menneet on annettu anteeksi jo kauan sitten.


Ero K:n kanssa ahdistaa/harmittaa/vituttaa/suututtaa edelleen. Siitä on nyt 2 viikkoa, ja jotenkin tuntuu siltä, että mitä kauemmin olemme olleet erossa, sitä enemmän olen hänelle vihainen.
Olisin kaivannut kunnollisen syyn miksi hän ei enään halunnut olla kanssani. Olisin halunnut puhua kasvotusten. Olisin halunnut hyvästellä. Mutta mitään näistä en saanut, ainoastaan iloisen moimoi ja luurin korvaan.
Mietin että onkohan K voinut saada tietää että petin häntä kesällä? Toisaalta, onkohan hän tavannut jonkun uuden ja paremman, jonka vuoksi hän sitten halusi erota? Miksi miksi miksi? Olen miettinyt pääni puhki tämän asian kanssa, enkä pääse mitenkään eteenpäin.
Jotenkin tuntuu vain niin tyhmältä, että minkä takia mä taas menin uskomaan K:n puheita, että hän on muuttunut, rakastaa minua, haluaa muuttaa kanssani yhteen, on onnellinen kanssani.. Tyhmä tyhmä tyhmä. Jos se ei ensimmäisellä kerralla toiminut, niin miksi se toimisi tälläkään kertaa? Ei se toimi, ei kannata yrittää.
On minussakin ollut vikaa, voin myöntää sen. En ole lähelläkään täydellistä. Mutta yritin K:n kanssa kuitenkin.
Helvetti, jos jätätte seurustelukumppaninne, niin antakaa hänelle jokin syy miksi näin kävi. Jos ei ole mitään kunnollista syytä, niin keksikää päästänne sellainen, että se toinen osapuoli saa mielenrauhan!

Tähän kun lisätään yksinäisyys, hallusinaatio sekä alkoholi, niin ahdistava sunnuntai on täydellinen!

Mä olen ollut nyt 2 viikkoa yksin, ja helvetti kun ahdistaa. 2 viikkoa ei ole ajallisesti vielä yhtään mitään, mutta kuinka kauan tämä yksinäisyys jatkuu? Viikon? Kaksi? Kuukauden? Vuoden? Jos se kestää kuukausia, niin mä en todellakaan tiedä mitä mä teen.
Mielestäni 7 päivää yksin on vielä siedettävä aika, mutta 2 viikkoa ei enään ole.
Mä olen varmaan läheisriippuvainen. Mulla on pakko aina olla jokin juttu jonkin kundin kanssa menossa. Ja sitten kun ei ole, niin mä voin henkisesti todella huonosti. Kuten nyt. Tuntuu vaan että maailma kaatuu päälle.
On sellanen olo ettei kukaan mies halua mua. Mä olen kamalan näkönen, suorastaan kuvottava. Mussa ei ole mitään hyvää, ja ihmisenä olen aivan kamala. Kukaan ei koskaan tule rakastamaan mua. Kukaan ei halua mua. Mä olen vaan se tyttö jonka kanssa ollaan kun ei ole muutakaan, ja samalla odotetaan että jos jotain parempaa tulee vastaan. Kertakäyttö kamaa, jonka tunteilla ei ole mitään väliä.
Jos mä joskus vahingossa löydän sellaisen miehen joka on hyvä mulle, ja rakastais mua, niin mä pitäisin siitä kiinni enkä koskaan päästäis irti.

Näin taas pitkästä aikaa hallusinaation (mullahan on taipumusta vaipua psykoosiin.. niin ei oo vielä koskaan kuitenkaan käynyt). Onko tää taas merkki siitä että voin OIKEASTI helvetin huonosti? Yleensä nään niitä kun oon yksin, mutta poikkeuksiakin ollu.
Ei ne mun hallusinaatiot mitään suuria juttuja ole. Tosin en halua kuvailla niitä täällä, jos joku vaikka tunnistais siitä. Mutta ne aina noudattaa samaa kaavaa, ja liittyy nesteeseen.
Siitä on nyt reilu puol vuotta kun oon viimeks nähny halluja, eli aika pitkä aika kuitenkin
.
Koko eilinen päivä oli jotenkin tosi epätodellisen oloinen. Tuntu vaan että mä en ole mä, ja mä en nyt oikeasti ole tässä, eikä toi tavara ole tossa. Mä en oikeen osaa kuvailla sitä tunnetta, mutta jotenkin se tuntuu hieman siltä kun oisin unessa ja katsoisin itseäni ruumiini vieressä. No ainakin unelta se tuntuu. Muutenkin joskus ollut vaikeuksia erottaa unta ja todellisuutta toisistaan. Hassuja tilanteita joskus syntyny kun oon selittäny jotain juttuja mitä ei oo koskaan todellisuudessa edes tapahtunut, tai sitten vaan varmistellu että onko näin ja näin tapahtunut, kun en oo varma oonko nähny unta vai oliko se totta.

Oli sitten pakko juoda muutama paukku eilen illalla, kun olo oli ihan kamala. Ei se viina auttanu yhtään. Makasin sängyssä, ja odotin että uni tulee, mutta se ei tullut. Makasin, pyörin, itkin, odotin, ajattelin.. Näin meni muutama tunti, ja sitten nukahdin.