En edes osaa kuvailla oloani, ainakaan muilla sanoilla kuin että se on huono. Mulla on vaan niin paha olo, etten tiedä mitä tekisin. Olen koittanut tsempata itseäni, että kyllä mä pärjään ilman K:ta, pärjään ilman miestä, otan itseäni nyt niskasta kiinni ja laitan elämäni (tai siis elämäntapani) kuntoon.. Silti itku on koko ajan  lähettyvillä.

Meinasin eilen autossa alkaa itkemään kun ajattelin K:ta. Aamulla sama juttu, eikä iltapäivä ollut sen parempi.

Plakkarissa on nyt sitten 5 viikon selibaatti, tupakoinnin vähentäminen, vihannesten ja hedelmien lisääminen ruokavalioon, kofeiini pitoisten juomien lopettaminen, tuleva opiskelu paikkakin on päätetty..

Mutta voi jumalauta kun mulla on yksinäinen olo. Jotkuthan saattavat olla jopa vuosia yksin, joten eihän mulla pitäisi olla mitään valittamisen aihetta, mutta.. Mutta kun mä en ole tottunut olemaan pitkiä aikoja yksin. Kuukausi tuntuu liian pitkältä ajalta.

Mä tarvitsen toisen ihmisen mun lähelle. Mä en vaan halua enään ratketa yhden illan juttuihin. Niistä saa hetkellisen hyvän olon tunteen, mutta ei muuta. Seuraavana aamuna tilanne on täysin sama kuin edellisenä päivänä, olen yksin.
Ja kuka kundi haluaa tyttöystäväkseen sellaisen joka on nainut puolen paikkakunnalla asuvien kundien kanssa? Ei kukaan. (Onneksi tilanteeni ei kuitenkaan noin huono ole).

Kohta alkaa viikonloppukin, ja olen aivan yksin. Tänään piti tavata eräs ystäväni, mutta hän peruikin viime hetkellä. Vietän siis perjantai illan yksin kotona. No eipä siinä mitään, mutta kun en usko saavani seuraa huomiselle illalle lainkaan! Koko viikonloppu siis yksin neljän seinän sisällä. Vittu.

Tämän illan suunnitelma on sitten avata 0,7 litran viina pullo, pakata joululahjoja ja juoda itseni mukavaksi..

Säälittävää, tiedän.

K:lle

Oh I love you, maybe?
And I hope it goes away
Sonata, Last drop falls